~Kiitos

Se oli jotain kamalaa. Kamalampaa kuin suurimmat tornadot ja tsunamit. Sinä olit lähtenyt. Sinä, joka olit kauniinpi kuin kaunein kukkanen. Sinä, joka olit ihanampi kuin mikään muu. Et ollut enää luonani. Olit siirtynyt jonnekkin kauas, kauas pois.
Pyyhin pölyt pois meidän yhteisvalokuvastamme, joka oli pianon päällä. Siinä olimme iloisia ja nauroimme. Muistin vieläkin, kun sitä otettiin. Oli kesäloman ensimmäinen viikko vuonna 1998. Olit ottanut lippikseni ja heittänyt sen ilmaan juuri kuvanottohetkellä. Huokaisin hiljaa ja panin kuvan takaisin paikoilleen. Kumpa saisin vielä ne hetket takaisin. En olisi silloin huutanut sinulle niin, että olisit vihoissasi paennut ulos, jonne kylmetyit ja lopulta kuolit. Nyt olin yksin, ilman ketään. Tunsin suolaisen kyynelpisaran tipahtavan poskelleni. Nostin käteni ja pyyhkäisin sen pois, eiväthän miehet itke. Tai mitä hemmetin väliä sillä enää oli, ei täällä ollut ketään, joka olisi nähnyt. Annoin itkun tulla. Lysähdin nurkkaan, ja itkin tuntikausia, en enää tajunnut ajankulkua. Lopulta ryhdistäydyin ja marssin keittiöön. Päässä jyskytti aivan julmetusti, kun huuhtelin kasvojani jääkylmällä vedellä. Lopulta päätin mennä ulos kävelylle, selvittämään päätäni. Astelin eteiseen, ja panin lenkkarini jalkaan. Vetäisin valkoisen hupparin päälleni, ja avasin ulko-oven.
Viileä syystuuli kosketti kasvojani. Painoin pääni alaspäin ja aloin kävelemään. En ajatellut, minne kävelin, tai miksi kävelin - minä vain kävelin. Pian huomasin olevani puistossa. Istuin penkille, ja katselin ympärilleni. Ympärillä oli aivan autiota - ei yhtä ainoatakaan jalankulkijaa tai autoilijaa, vain minä. Yksin, ilman ketään. Tulit tääs mieleeni ja meinasin taas itkeä, mutta tyrehdytin sen ennen kuin se ehti näkyville. Se oli ristiriitaista - en haluaisi ajatella koko kuolemaasi, mutta silti halusin, etten unohda kauniita kasvojasi. Palautin kuvasi mieleeni. Lähes pelottavan valkean ihosi, suklaanruskeat silmäsi, pitkän ja kauniit ripsesi, täyteläiset huulesi ja pikimustat hiuksesi, jotka sojottivat joka suuntaan, ja ympäröivät kasvojasi saaden näyn näyttämään maagiselta. En kestänyt, ikävöin sinua liikaa. Miksi sinä, miksi, miksi, miksi?! Miksei vaikka minä, tai joku, jolla ei olisi väliä? Tiesin, että se oli typerästi sanottu, mutten jaksanut välittää. Halusin kuuluttaa tuskani koko maailmalla, huutaa niin kovaa, että koko maailma kuulisi sen - mutta silti tyydyin vain hautaamaan pääni jalkoihini ja itkeä hiljaa, ja toivoa, että kaikki tuska valuisi kyyneleiden mukana pois. Turha toivo sekin oli. Ajatteleminen sai vain suremaan lisää ja lisäämään kipua.
En enää yksinkertaisesti kestänyt, halusin pois luoksesi, keinolla millä hyvällä. Vaikka itsemurhalla, jos se on ainoa vaihtoehto. Niinpä nostin huppuni pääni yläpuolella, tungin kädet taskuihin ja lähdin kävelemään kotia kohti.
Pian näinkin beigen omakotitalon edessä. Kävelin sinne santapolkua ovelle. Hiekka rahisi lenkkareitteni alla. Sovitin kultaista avainta lukkoon ja se naksahti, avaten oven. Astuin eteisiin, riisuin kenkäni ja hupparini sinne. Kävelin olohuoneeseen ja lysähdin ilman elämänhalua sohvalle. Mietin, mitä olin ajatellut kotimatkalla. Tappaa itseni. Pyörittelin lettejä kädessäni, ja mietin, miten sen tekisin. Nousin sohvalta ja löntystin yläkerran kylpyhuoneeseen. Avasin lääkekaapin ja tutkin lääkkeiden sisältöä. Yskänlääkettä, päänsärkyyn, unilääkettä. Siinä se. Unilääkettä. Nappasin valkoisen paketin ja istahdin pöntölle. Avasin sen, ja katsoin suosittelua. Aikuisille max. 3 tablettia. Niinpä päätin ottaa viisi, ja varalle vielä kaksi. Neljä tabelttia yliannostusta, se riittäisi varmasti. Otin lasin ja täytin sen vedelle. Nielaisin jokaisen tabletin yksi kerrallaan. Vimeisen kohdalla näkökin alkoi sumentua, ja kädet tärisivät, muttaj atkoin silti. Viimeisillä voimillani laahustin suihkutilan reunalle ja käperryin nurkkaan. Siiten kaikki pimeni.
Pimeyden keskeltä tulvi valoa. Jouduin siristelemään silmiäni, että näkisin.eteeni. Valosta astui esiin joku henkilö. Räpyttelin silmiä, ja pian tunnistin henkilön. Sinä. Bill Kaulitz tutummin. Sinä kävelit aivan vierelleni. En pystynyt hillitsemään itseäni, vaan purskahdin lohduttomaan itkuun. Tulit lähelleni, ja ripustauduin kaulaasi roikkumaan ja itkin vasten rintaasi. Silitit varovasti hiuksiani ja halasit minua. Hetken kuluttua katsoin lumoaviin silmiisi ja kuiskasin, että minulla oli ikävä. Suutelit veljellisesti hiuksiani ja kerroit, että sinullakin oli. Sanoit, että olit tarkkaillut minua. Nähnyt ja tuntenut kaiken mitä sinäkin, lukenut ajatuksesi.
-Et saa, tuotat minulle suunnatonta tuskaa, sanoit hiljaa. Huomasin kyyneleen vierivän poskellesi. Yritit pyyhkäistä sen pois, mutta tartuin käsivarsiisi niin että et saisi tehtyä sitä, ja sanoin, että saat itkeä. Aavistin pienen hymyn huulillasi, mutta se poistui pian.
-Et saa tappaa itseäsi, toistit. Katsoin silmiisi, ja sanoin, etten pysty elää ilman sinua. Sanoit tietäväsi sen. Nostin pääni ja sanoin, että minähän olen jo kuollut, en voi tehdä enää asialle mitään. Silmiisi hiipui pettymys ja suru, mutta pian ne kirkastuivat.
-Pystyn auttamaan sinua, kuiskasit. Tuijotin silmiisi.
-Miten? kysyin.
-Sulje silmäsi. Toivo niin kovaa, että pääset takaisin maan pinnalle, selitit.
Tottelin sinua, mutta pian avasin ne ja katsoin sinuun.
-Lupaatko, että tulet vielä takaisin? kysyin.
-Lupaan. Joskus tulen hakemaan sinut, mutta aikasi ei ole vielä. Hymyilin, olin onnellinen. Suljin silmäni ja toivoin pääseväni takaisin kotiin. Kaikki pimeni, mutta pian heräsin kylmältä kaakelilattialta. Päähän koski aivan julmetusti, mutta muuten olin kunnossa.
Avasin ikkunan ja katselin mustalle yötaivaalle. SUljin silmäni ja kuiskasin hiljaa "Kiitos".
Ainoa elämänhaluni oli enää se, että tiesin sinun joskus tulevan hakemaan minut, ja sen jälkeen saisimme olla yhdessä - ikuisesti.

- AnskuDaa